rohkeutta vaatii tämän kirjoittaminen..

Koulukiusaaminen..

Luin yhden rohkean äidin blogikirjoituksen, jossa hän otti puheeksi koulukiusaamisen.. 

Olen monta kertaa miettinyt, että uskaltaiskohan sitä itse kirjoittaa koulukiusaamisesta näin julkisesti blogiin!?! tai monesta muustakaan vaikeasta asiasta..

Aihe ei ole mitenkään helppo...mutta voisi olla itselle tietyllä tapaa terapeuttista..

Itseäni on kiusattu ihan ekasta luokasta lähtien ja aina lähärikouluun saakka. Tottakai se muutti muotoaan matkan varrella.

Itseäni haukuttiin ja nimiteltiin, valittiin (ryhmiin/joukkueisiin) kaikkiin viimeiseksi ja olin hyvin yksinäinen koulussa. Yksi näkövammainen kaveri oli koulussa ala-asteella rinnakkaisluokalla. Yläasteella sain pari kaveria lisää, mutta ei montaa. Lähärikoulussa luulin muutamia ystäviksi, mutta myöhemmin ilmeni etteivät oikeasti olleet.

Pääasiassa minua kiusasivat pojat, joten kiusaaminen on tehnyt loppuelämään omat vaikeutensa ja haasteensä mm. miehiin/poikiin luottaminen.

Koulu meni aika penkin alle, koska en uskaltanut olla tunnilla aktiivinen. Uskalsin viitata vain, jos olin varma vastauksestani, varsinkin kun sain muuten kuulla haukkumista niistä. 

 

Yläasteella vähän innostuin lisää esim. matematiikasta ja tykkäsin laskea ja se vain lisääntyi lähärikoulussa, jossa oli motivoiva opettaja ja samoin yläasteella matikanopettaja oli motivoiva.

Partiossa myös koin usein olevani ulkopuolinen, mutta koitin sitä paikata ja ansaita omaa paikkaa olemalla ahkera ja avulias. Myöhemmin olen huomannut olevani liian kiltti ja joustava.

Koulukiusaaminen jättää niin pahat jäljet ja vaatii paljon itsensä kehittämistä, että uskaltaa luottaa ihmisiin ja elämään..
...mm. itseluottamus ja itsetunto on niin heikko. Itsensä hyväksyminen on todella vaikeaa...kiusaaminen "opetti" että aina pitää olla kriittinen itselle ja virheitä ei sallita. Myöskin vahvistanut omaa itsekriittisyyttä, joka on itsellä tosi korkea.

Opettajalleni Minnalle olen kiitollinen, koska hän teki parhaansa koulukiusaamisen loppumiseksi. Myöskin opettajan ystävällinen kohtelu ja tuki oli korvaamaton. Myöskin äitini oli ahkerasti yhteydessä asian tiimoilta opettajaan.

Eka/tokaluokan opettaja vain vitsaili, että rakkaudesta se hevonenkin potkii..

Olen yrittänyt tässä viimeiset pari vuotta opetella olemaan itselle armollisempi ja sallivampi.

Myöskin itsensä kehittämisen kautta huomannut, että oikeasti voin vaikuttaa omaan elämään. 

Ehkä se mikä on ikävintä koulukiusaamisessa ja muussakin kiusaamisessa on se kuinka paljon se vaikuttaa kiusatun elämään ja tulevaisuuteen. Rohkeutta vaatii puhua näin vakavista asioista ja vielä tänne blogin puolelle. 

Itsellä oli usein sellainen olo, ettei kukaan voi kaivata mua tässä maailmassa.. Ajatuksissani pohdin jopa miten tappaisin itseni. Monta kertaa miettinyt aikuisenakin, että kuka jäisi mua kaipaamaan, jos täältä poistuisin. Tietenkään en tekisi mitään.. Mutta välillä jotenkin ajatus vain keino purkaa pahaa oloa.

Kun on niin itsekriittinen, niin vaikeaa uskoa, että kukaan voisi rakastaa ja tykätä musta sellaisena kuin olen ja huonona puolena tässä tulee myös se, että helposti kyseenalaistaa ystävien motiivit olla seurassani.. VAIKKA kaikista ystävistäni olen todella iloinen ja kiitollinen sekä moni heistä on tukenut ym. 

Se tuki mitä läheisimmiltä ystäviltä voi saada on todella iso asia..

Koiriin ja kakkuihin liittyen sekä koulukiusaamiseen. Olen monta kertaa miettinyt miksi mulle on niin vaikeaa ottaa kehuja vastaan. Jotenkin se ihmisten petollisuus kai siellä taustalla aina muistuttelee olemassa olostaan, ei voi uskoa, että joku oikeasti tarkoittaa sitä mitä sanoo.

Luottamus ihmisiin on todella vaikeaa ja varsinkin vieraampien ihmisten tyly kohtelu on todella ikävää.

Itsellä on paha tapa liikaakin miettiä mitä muut ajattelevat musta ja siitä miten toimin.

Koirat on olleet iso pelastus elämässäni viimeiset 8 vuotta :) Jestas joko Wilma on 8 vuotias ja Windykin jo 5 vuotta...

Koirat antaa kivasti vastapainoa työlle ja niistä näkee työnsä jäljen positiivisessa ja negatiivisessa mielessä :)